On olemassa globaaleja tarinoita. Ja kaikkiin tilanteisiin on kohtalotovereita.

Ei minulla muuta ole kuin itseni. Osaan pyöriä vain autobiografisen napani ympärillä. Mutta siitä keskuksesta kasvaa taidetta ja viihdettä: oman tyylinen kielellinen ilmaisu, yleismaailmallisten teemojen käsittely, kerroksellisuus, tunteita herättävien tarinoiden kertominen.


Syvän henkilökohtaiset kokemukset ovat samaistuttavia. Aina joku, yllättävän monikin, on kokenut samanlaisia tunteita ja tilanteita, ajatellut samat ajatukset. Siinä on maaginen yhteys ihmiskuntaan, kirjoittajasta lukijoihin. Maailman lohtu. Vaikka joskus tuntuu pirullisen yksinäiseltä, emme ole yksin.

Viihdykkeeksi haluan nämä teokseni tarjota. Niissä on paljon huumoria. Mutta myös tunteiden koko skaala masennuksesta riemuun. Me ihmiset haluamme myötäelää. Rakastan itsekin lukea realistisia kuvauksia ja julkaistuja päiväkirjoja sekä kasvutarinoita, joissa rohkeus voittaa ja oma todellinen minä löytyy.

Vaiheita ja aiheita omasta tarinastani löytyy riittämiin. Pikkulapsen välähdykselliset muistot elämästä 70-luvulla. Koulunkäynti 80-luvulla. Maailman avautuminen, nuoruus, teknoravit 90-luvulla. Raastava etäsuhde siihen ainoaan, kaiken pelastavaan saksalaiseen poikaystävään, joka on liian kaukana. Kesätyö Islannissa. Yliopisto-opinnot Helsingissä. Masennuksen kanssa taistelu. Muutto Saksaan. Muutto Hollantiin. Kaikki se, mitä opin näiden maiden meiningistä. Kansainväliset työpaikat, hulvattomat kohtaamiset. Opiskelijahuumori ja työpaikkahuumori eurooppalaisittain. Avioero ja suuri kriisi, jonka päässä näkyy uusi valo.

Johtotähtenä kirjoittamisessani on rehellisyys ja avoimuus. Ilahdun syvästi, kun joku uskaltaa kertoa asioista niiden oikeilla nimillä. Usein minulla on ollut se tunne, etten oikein ymmärrä pelisääntöjä ja jään ulkopuoliseksi. Minunkin elämäni olisi ollut helpompaa, jos minulle olisi selitetty kuviot suoraan ja avoimesti. Mutta yleensä ihmiset eivät ole niin avoimia. Joutuu arvailemaan, aistimaan tunnetiloja, joutuu sivupoluille, menee solmuun jo itsensäkin kanssa, ei tunnista totuutta. Tai oppii niin salailemaan, ettei kehtaa tunnustaa totuutta edes itselleen.

Kirjoittamalla pääsen lähelle totuutta. Leikkaan tapahtumia auki, jotta edes minulle itselleni selviää, mistä on kysymys. Kun nolot tapaukset kirjoittaa itselleen kaikessa kauheudessaan ylös, vapautuu niiden tunnetaakasta. Ja pääsee anteeksiantamisen vaiheeseen. Itselleen anteeksiantamisen. Eräänlainen terapiakin tässä sarjassa käydään läpi, ja samalla kasvu aikuiseksi.